Y l i o p i s t o o n?
Minä?
Minä ja kaikki ne yli-ihmiset, jotka ovat lapsesta asti argumentoineet ja keskustelleet, totutelleet maailmaan ja kehittyneet päällisin puolin normaalisti funktioiviksi sosiaalisen kompetenssin lippulaivoiksi.
Minä ja oletusarvoisesti ei-pahantahtoiset, jännityksissään olevat muut fuksit, joiden akateeminen ura on sattunut kurvaamaan samaan suuntaan kuin omani, samaan aikaan kuin omani.
Minä ja kaikki ne ihmiset, jotka salaa tuomitsevat ja lokeroivat ja arvioivat soveltuvuuttani akateemiseen maailmaan ihmetellen sisäänpääsyäni sekä epäilevät älynlahjojani, koska en uskalla pitää pitkää katsekontaktia tai saa muodostettua kokonaisia lauseita alle viiden minuutin varoitusajalla, ja jos saankin, sitä harvemmin kuulee juuri kukaan.
Niin. Ihme kyllä.
Minä.
Minä, joka olin vähällä paeta paikalta pääsykokeita odottaessa, koska akuutti ihmispaljous tuntui niin ahdistavalta. Minä, joka ensimmäistä kertaa elämässäni laadin itselleni jonkinlaisen lukusuunnitelman ja oikeasti pitäydyin siinä. Minä, pikkukaupungin kasvatti keskellä kosmopoliitteja pääkaupunkiseutulaisia.
Minä sekä tärisevät käteni, kuiva kurkkuni, kutistuva ääneni ja maahan luotu katseeni.
Niin.
On hassua ja hajottavaa kokea paniikinomaisia tunteita asioidessaan ihan tavallisten ihmisten kanssa. En ole tottunut uusien ihmisten kohtaamiseen ja arkisista asioista jutusteluun toistaiseksi tuntemattomille. Teini-ikäisenä en oikeastaan osannut/uskaltanut tutustua uusiin ihmisiin, vaan vietin iltapäiväni enimmäkseen ylhäisessä yksinäisyydessäni (ja lähes aina pidin siitä). Tästä johtuen kypsyessäni en koskaan oikein oppinut kommunikoimaan ympäristöni kanssa ja ajan myötä kykyni ovat huvenneet/vanhentuneet entisestään. Sääli sinänsä, sillä siitä taas on seurannut sosiaalisen itsevarmuuteni hurja syöksylasku, jonka vuoksi ihanat ja mielenkiintoiset ihmiset, joita ympärilleni ilmestyy, tuntuvat lähinnä pelottavilta. En uskalla ottaa juurikaan askelia kohti syvällisempää tutustumista, koska en osaa, ja pelkään minuun kyllästyttävän nopeasti hyvänpäiväntuttuuden mystisen verhon raottuessa. Tämän takia on helpompi parhaansa mukaan uskotella itselleen, etteivät uudet ihmiset edes kiinnosta.
Yksinolo ei ole lähes koskaan ollut minulle ongelma. Viihdyn omissa oloissani, koska silloin ei tarvitse kiinnittää itseensä ja toimintaansa huomiota, ei olla mitään, ei muistaa itseään, ei käydä ylikierroksilla tai prosessoida informaatiota.
En ole kommunikoidessa kovin ripeä tai korkeaenegrinen. Haluan kertoa asioita; haluan, että minut tunnetaan (samalla kuitenkin haluan myös vastakohtaa, sillä tunnetuksi tuleminen saattaa haavoittuvaiseksi), en vain tiedä, miten kertoisin mitään. Yleensä, jos sitten päädyn jakamaan itsestäni jotain, sitä seuraa helposti valtava syyllisyydentunne, joka juontaa juurensa siitä itsevarmuuden puutteesta, joka istuttaa mieleen ajatuksen omasta epäkiinnostavuudesta.
Minä, ja kaikki ne uudet ihmiset, joilla on kanssani yhteistä ainakin osittain elämäntilanne ja jotkin kiinnostuksen kohteet.
Minä, ja kaikki ne uudet ihmiset, joihin tutustumisen onnistun jotenkin möhlimään, avasin suuni tai en.
Minä, ja kaikki ne ylikierrokset, joilla mieleni tulee raivokkaasti jyskyttämään, kun tuntematon ojentaa kätensä tervehdykseen, kun astun luentosaliin, josta en välttämättä tunne ketään, kun vietän aikaa isommassa porukassa ja ehdin vain nyökkimään, hymyilemään ja kuuntelemaan.
Tykkään kuuntelemisesta enemmän kuin puhumisesta. Tykkään kirjoittamisesta enemmän kuin puhumisesta. Tykkään ajattelusta ja pohdiskelusta enemmän kuin puhumisesta. Mutta tahtoisin osata (haluta) tulla kuulluksi. Tahtoisin osata tehdä kertomistyylilläni mistä tahansa triviaalista sattumuksesta mielenkiintoisen, viihdyttävän tarinan. Tahtoisin uskaltaa kertoa vitsejä ja tehdä hauskoja viittauksia ajankohtaisiin aiheisiin tai ilmiöihin.
En pidä siitä, kuinka kaikkialla hoetaan ihmisen olevan seuraeläin. Kuinka "ihminen tarvitsee toisia ihmisiä kestääkseen maailmaa/selviytyäkseen". Käytännön tasolla tämä on totta, onhan nykyihminen hurjan riippuvainen itseään ympäroivistä tuotantoketjuista, mutta mielestäni seurallisuutta korostetaan toisinaan liikaa. Itse en koe juurikaan itseäni seuraeläimeksi, vaikkakin toisinaan on mukavaa tavata lajitovereitaan.
Se, mitä kaipaan eniten, on syvälliset keskustelut uusien keskustelukumppaneiden kanssa. Mahdollisuuteni avartaa maailmankatsomustani sekä -ymmärrystäni ja hioa näkemyksiäni rajoittuvat ja surkastuvat ylitsevuotavan ihmispelkoni ohjatessa kaikkea aina toiminnastani skeemoihini ja merkityksellisydenkammooni.
Tiedän, että oma epävarmuuteni on suurin esteeni sosiaalisen suurihmisyyden tiellä, jota elämäni aikana pääsen talsimaan luultavasti korkeintaan neljäsosan usein takautuvin askelin. Suurin osa ongelmistani johtuu omista patoutumistani, keskustelukulttuurin vieraudesta ja epäonnistumisen pelostani. Tahtoisin niistä huolimatta yrittää parhaani mukaan tulla löydetyksi, toivotuksi ja pidetyksi edes muutaman kanssafuksini keskuudessa, ja kiivetä samalla muutaman askeleen eteenpäin ylittäen oman estyneisyyteni seinämää.
Saa nähdä.
Enää reilu kuukausi aikaa ladata akkuja.
Oon viime päivinä tutustunut enemmän Princess Chelseaan. Toistaiseksi pidän kaikesta kuulemastani (paitsi Monkey Eats Bananas lähinnä hämmentää).
